Joonas Sillanpää niminen filosofian maisteri ja valtiotieteen kandidaatti on maaliskuussa 2009 päivätyssä Kirjahylly-blogissaan nimitellyt vuonna 1977 julkaistua väitöskirjatyötäni ”Piirteitä työväenluokan asemasta kapitalismissa” mm. ”sonnaksi” ja ”pseudotieteelliseksi potaskaksi”. Luin tekstiä hiukan huuli pyöreänä hämmästyksestä. Mitä syntiä tai muuta pahaa minä olen tehnyt, että rakas ja raskas väitöskirjatyöni lähes 32 vuoden takaa (Sillanpää mainitsee blogissaan omaksi iäkseen 27 vuotta) joutuu tällaisen kiivailun ja mesoamisen kohteeksi? Sillanpää kirjoittaa, että väitöskirjani on ”mainio esimerkki siitä kuinka väitöskirjaa ei voi eikä saa kirjoittaa”.
Hiukan ihmetyttää, kuinka Sillanpää voi maisterismiehenä neuvoa meitä muita siitä kuinka väitöskirja pitäisi tehdä jos ei itse ole tehnyt omaa väitöskirjaansa. Tekisi ensin omansa ja kiivailisi sitten muiden tekemisistä!
Sillanpään heittämät herjat saivat kuitenkin mielessäni aikaan sen aktiviteetin, että päätin Demokraattisen Sivistysliiton (DSL) pitkäaikaisena puheenjohtajana ja erityisesti marxilaisesta opintotoiminnasta vastaavana henkilönä kertoa jotakin omasta aikaisemmasta opiskelu- ja tutkijaurastani sekä väitöskirjani taustoihin liittyneistä seikoista. Sillanpään esiin nostama väitöskirjatyöni oli aikoinaan jonkinasteisen mielenkiinnon kohteena työväenliikkeen ulkopuolellakin. Syynä mielenkiintoon oli ilmeisesti se, että väitöstäni on luonnehdittu ensimmäiseksi marxilaiseksi väitöskirjatyöksi Suomessa (ainakin sosiaalipolitiikan alueella).
Tässä seuraava tekstini ei siis ole niinkään vastakritiikkiä Sillanpään heittämiin herjoihin, sillä pelkkiä herjoja on vaikeaa ja mahdotontakin kritikoida ja pyrinkin jättämään ne omaan arvottomuuteensa. Sen sijaan kuvaan seuraavassa, mitä oman opiskelu- ja tutkijaurani eräissä ratkaisuvaiheissa on tapahtunut.
Aluksi
Aloin lähestyä ensimmäisen kerran marxilaisen tutkimuksen aluetta joskus vuonna 1963 ( noin 46 vuotta sitten), jolloin valmistelin Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa valtio-opin pro gradu-työtäni aiheesta ”Marxilaiset puolueet Yhdysvalloissa”. Tuohon aikaan en vielä ollut perehtynyt marxismin klassikoiden perusteoksiin, siis alkuteoksiin. Marxismin tutkimus oli tuolloin akateemisella tasolla mikäli mahdollista vielä harvinaisempaa kuin nykyisin ja niinpä minäkään en akateemiseen tutkintoon tähtäävän tiiviin opiskeluohjelmani keskellä onnistunut tuolloin vielä löytämään riittävästi aikaa marxismin klassikoiden tutkimiseen.
Pro gradu-työssäni nojauduin pääasiassa amerikkalaiseen työväenliikettä koskevaan kirjallisuuteen. Mielestäni mainittu työni on tänäänkin ihan näppärä katsaus Sosialistisen työväenpuolueen, Sosialistisen puolueen ja Kommunistisen puolueen syntyyn ja kehitykseen Yhdysvalloissa 1800-luvun lopusta 1950-luvulle. Paria kohtaa pro gradu- työssäni en enää tänään ehkä ”allekirjoittaisi”, mutta muuten hyväksyisin sen 25-vuotiaan nuoren miehen kirjallisena ensiyrityksenä työväen kysymysten parissa. Ja hyväksyi sen valtio-opin tuolloinen tiukka professori Jussi Teljokin.
Suoritettuani mainitun gradutyön ja sen myötä valtiotieteen kandidaatin tutkinnon keväällä 1964 valtio-oppi pääaineenani aloin välittömästi leipätyöni ohessa jatkaa yliopistollisia opintojani. Arvioin tuolloin realistisesti, että työmahdollisuuksien eli leivän syrjässä pysymisen kannalta valtio-oppia käytännön läheisempi oppiaine olisi sosiaalipolitiikka, josta minulla oli kandidaattitutkinnossani suoritettuna toistaiseksi vain approbatur-arvosana. Kohotin tuon arvosanan parissa vuodessa laudaturiksi. Opiskelin sitten 1960-luvun puolivälin jälkeen vuoden ajan Sveitsissä Fribourgin yliopistossa Sveitsin sosiaaliturvapolitiikkaa ja kirjoitin sosiaalipolitiikan sivulaudaturin aiheesta ”Sveitsin vanhuus- ja perhe-eläketurva”.
Sosiaalipolitiikka tuntui oppiaineena soveltuvan minulle sikälikin hyvin, että aineellisesti niukoista oloista lähteneenä olin 7--henkisessä tehdastyöläisperheessä tavallaan jo pienestä pitäen tottunut mielessäni kyselemään, että mitä esim. tämä (ahdas) asuntopolitiikka on ja mistä se johtuu. Vieraillessani joskus luokkakaverini Heikin opettajavanhempien tilavassa kodissa en voinut väistää mieleeni noussutta kysymystä siitä, miksi toisilla on ahdasta ja toisilla ei. Minulla oli tavallaan alitajunnassa valmiina kysymys: Mitä on sosiaalipolitiikka? jo paljon ennen kuin yliopistossa tutustuin Armas Niemisen mainitulla otsikolla varustettuun teokseen.
Niemisen teos tuntui määrätystä sympaattisesta sävystään ja oppineesta sisällöstään huolimatta (tai ehkä juuri sen vuoksi) leijailevan valovuosien päässä siitä tehdasyhteiskunnan todellisuudesta, jossa meidänkin 7-henkinen perheemme 1940- ja 50-luvuilla asui pienen hellahuoneen ja kammarin käsittävässä asunnossa. Naapureinamme oli tuossa suuressa kivitalossa kolmisenkymmentä muuta perhettä, joiden asuinolot eivät tietenkään olleet juuri sen kummemmat kuin meillä (joidenkin perhekoot olivat pienemmät, mikä varmaankin oli se suurin etu). Talon asunnot olivat paikkakunnan ylivoimaisesti suurimman työnantajan, SOK:n omistuksessa, joten meidän talon asukkaiden eli proletaarien kohtalot oli sidottu ratkaisevasti siihen, oliko jonkun perheenjäsenen kautta työsuhde mainittuun yhtiöön olemassa vaiko ei ja säilyikö tuo suhde vaiko ei.
Ei siis ihme, että sosiaalipolitiikan jatko-opintoja myöhemmin yliopistossa harjoittaessani tunsin itseni sosiaalipolitiikan yleisteorian eli niin sanoakseni ”sosiaalipolitiikan filosofian” osalta melkoisen turhautuneeksi. Silloiset johtavat sosiaalipoliitikot selittivät, että sosiaalipolitiikka pyrkii siihen ja siihen, mutta minä kaipasin vastausta kysymykseen ketkä pyrkivät ja pyrkivätkö kaikki esim. riittävän sosiaaliturvan takaamiseen myös yhteiskunnan heikompiosaisille. Sekin minua alkoi vähitellen askarruttaa, että miten jokin ”sosiaalipolitiikka”- nimellä tai nimikkeellä varustettu kokonaisuus saattoi ylipäätään pyrkiä mihinkään. Eikö ”sosiaalipolitiikka”- nimilapun takana täytynyt olla joitakin tekijöitä, subjekteja ja aktoreita, jotka pyrkivät johonkin tai sitten eivät pyrkineet juuri mihinkään?
ROSTOVIIN
Tämän jossakin määrin turhautuneen pohdiskelun keskellä minulle myönnettiin puolen vuoden opiskelustipendi Neuvostoliittoon. Tammikuun alussa 1969 nousin Helsingin rautatieasemalta Moskovan junaan, edessäni oli 18 tunnin junamatka Neuvostoliiton pääkaupunkiin, ja sieltä kahden tunnin tauon jälkeen 19 tunnin junamatka Donin Rostoviin, jonka valtiollisessa yliopistossa tulin opiskelemaan kevätlukukauden ajan Neuvostoliiton sosiaaliturvapolitiikkaa.
Tuo matka oli yksi tähänastisen elämäni merkittävimpiä käännekohtia, ehkä merkittävin. siitä huolimatta että ulkoiset olosuhteet olivat Rostovissa aineellisessa mielessä hyvin vaatimattomat. Asuinolosuhteet ylioppilasasuntolassa eivät olleet häävit, mutta tavallaan niiden ”ansiosta” pääsin osalliseksi ”kielikoulusta”, jota vastaavaan minulla ei aikaisemmin eikä myöhemminkään ole ollut tilaisuutta.
Asuin ylioppilasasuntolassa samassa kämpässä kolmen venäläisen opiskelijan kanssa. He eivät puhuneet käytännössä muuta kieltä kuin venäjää, joten ei muuta kun davai! eli anna mennä heidän mukanaan. Koko Rostovissa oloaikanani en kuullut montaakaan suomen kielen sanaa. Minulla oli tuolloin venäjän opintoja taustalla silloisen pro excercitio -kokeen eli tuollaisen pitkän venäjän yo-suorituksen verran, mutta kommunikointi sen varassa oli varsinkin alussa melkoisen vaikeaa. Kielitaitoni parani kuitenkin huomattavasti kevättä kohti mentäessä.
MARXISMIN PARIIN
Rostovissa kiinnostuin toden teolla marxismista. Kiinnostus kasvoi aste asteelta aluksi varsin vaatimattomista teoreettisista pohdiskeluista käsin. Tuohon aikaan perinteisen sosiaalipolitiikan yksi keskeinen hokema marxismin osalta oli, että Marx vastusti sosiaalipoliittisia uudistuksia, koska ne muka vain lykkäsivät tulevan sosialistisen vallankumouksen toteutumista. Minäkin olin sisäistänyt tuon ajatuksen siinä määrin, että esittelin sitä kämppäkavereilleni itsevarmaan sävyyn kunnes joku heistä totesi, että njet Seppo njet, ei Marx vastustanut sosiaalipoliittisia uudistuksia, nuo ovat porvarillisten tutkijoiden väittämiä.
Olin mielessäni hiukan suivaantunut tuon huomautuksen johdosta ja luin nyt ensimmäisen kerran elämässäni Marxin Pääoman ensimmäisen osan (n. 5-600 sivua) läpi alusta loppuun mielessäni oikeastaan yksi keskeinen kysymys: löytyisikö sieltä kohtaa josta ilmenisi, että Marx vastusti työntekijöitä koskevien sosiaalipoliittisten uudistusten toteuttamista. No eihän sieltä tietenkään mitään sellaista löytynyt, mutta sen sijaan löytyi paljon muuta mielenkiintoista.
Rostovista Suomeen palattuani tunsin ehkä ensimmäisen kerran elämässäni joutuneeni eräänlaisen todellisen ja syvällisen tutkimusinnon valtaan. Luin Marxin, Engelsin ja Leninin teoksia jatkuvasti perehtyen niiden sisältöön. Samalla luin paljon myös muuta suomen, ruotsin, saksan, englannin, ranskan ja venäjänkielistä sosiaalipoliittista ja yhteiskuntapoliittista kirjallisuutta.
LISENSIAATTITYÖ
Parin seuraavan vuoden aikana tiivistin kokoamani laajan aineiston 230-liuskaiseksi tutkimukseksi, jota esitin lisensiaattityökseni Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. Aika ja paikka osoittautuivat omille tavoitteilleni suosiollisiksi. Yliopistolla ja yleensä opiskelijamaailmassa olivat tuolloin alkaneet vaikuttaa muutoksen tuulet eli määrätty radikaalisuus ja muutoksen vaatimus opetuksessa ja tutkimuksessa olivat lyömässä itseään läpi.
Sosiaalipoliittinen opinnäytetyöni otettiin nuorten opiskelijoiden ja tutkijoiden keskuudessa innostuneesti vastaan. Vastustajiakin varmaan oli, mutta ilmeisesti monet olivat jo kyllästyneet esim. sosiaalipolitiikan teorian pelkkään toteavaan ja itsestäänselvyyksiä toistelevaan luonteeseen.
Lisensiaattityöni ”Sosiaaliturvapolitiikan vaikuttimet perustelut ja kehityssuunnat marxilaisen yhteiskuntateorian valossa” hyväksyttiin sosiaalipolitiikan laitoksella myöhäissyksyllä 1971, mielestäni suorastaan innostuneen mielialan vallassa. Työtäni luonnehdittiin ensimmäiseksi marxilaiseksi sosiaalipolitiikan opinnäytetyöksi. Työn tarkastajina ja vastaväittäjinä (opponentteina) toimineet J.P. Roos ja Georg Walls esittivät työni arvosanaksi eximia cum laude approbaturia (eli käytännössä lähes korkeinta mahdollista arvosanaa, sillä laudaturia ei yhteiskuntatieteissä tuohon aikaan juuri annettu), mutta ilmeisesti professori Olavi Riihisen toiveen mukaisesti lopulliseksi arvosanaksi tuli sitten magna cum laude.
Minulla ei ollut eikä ole huomautettavaa arvosanan lopullisen pienen notkahduksen johdosta. Pidin (ja pidän edelleen) Olavi Riihistä pätevänä ja objektiivisena sosiaalipolitiikan arvioijana ja myönnän, että noin laaja-alaisen aiheen käsittely sisältää myös tutkimuksellisia riskejä ja aukkopaikkoja, joihin varsin perustellusti voidaan vaatia lisätäydennyksiä ja lisäperehtyneisyyttä.
Joka tapauksessa lisensiaattityöni tuli monistejulkaisuna kuulumaan sosiaalipolitiikan tutkintovaatimuksiin yliopistoissa monien vuosien ajan. Lisensiaattityötäni voi olla nykyisin jo vaikea saada käsiinsä, mutta aiheesta kiinnostuneille kerron, että myöhemmin Kansaneläkelaitoksessa työskennellessäni laadin lisensiaattityöni pohjalta täydennetyn ja huomattavasti uudistetun version, joka on julkaistu nimellä ”Sosiaaliturvapolitiikan teoria eri aikakausina” .(Kansaneläkelaitoksen julkaisuja M:61, Helsinki 1988 ja 1996).
Vaikka viimeksi mainittu tutkimus on julkaistu Kansaneläkelaitoksessa, se ei ole menettänyt mitään alkuperäisestä marxilaisesta luonteestaan ja rohkenen suositella sitä luettavaksi kaikille, jotka haluavat lähestyä sosiaalipolitiikan teoriaa yleensä ja marxilaista sosiaalipolitiikan teoriaa erityisesti.
Palatakseni vielä tuonne 1970-luvun alkuun eräät sosiaalipolitiikan tuolloiset nuoremmat tutkijat ( mm. nykyinen sosiaalipolitiikan professori Risto Eräsaari) totesivat minulle epävirallisissa keskusteluissa, että lisensiaattityöni oli sisältönsä puolesta jo sillä tasolla, että väitöskirjatyö sen pohjalta ei ajallisesti vaatisi kovinkaan paljon lisätyötä. Itse arvioin mielessäni, että väitöskirjatyö olisi jo hallussani olleen aineiston pohjalta voinut valmistua 1-2 vuoden kuluessa (olihan esittämäni perusväittämä ja todistelu yhteiskuntaluokkien ratkaisevasta roolista sosiaali(turva)politiikan synnyssä ja kehityksessä kuitenkin jo käänteentekevä siihenastisessa akateemisessa ajattelussa) ja väitöksen arvosana olisi hyvin ilmeisesti tullut pysymään perinteisessä arviossakin edelleen korkealla tasolla.
VÄITÖSKIRJATYÖN KIMPPUUN
Nyt kävi kuitenkin niin, että jouduin eräänlaisen uuden tutkimusinnon valtaan. Tuolloisten nuoremman polven tutkijoiden (Roos, Eräsaari, Keijo Rahkonen) innostamana aloin tutkia yhä enemmän sosiaalipolitiikan reuna-alueita, luokkakysymystä ja luokkatietoisuutta (Poulanzas, Illuminati jne.). Hieman myöhemmin (v.1974) sain parin kuukauden stipendin Ranskaan, jossa Hegel-Marx instituutissa Poitiersissa tutustuin mm. ranskalaisen sosiologin Raymond Aronin teokseen Les ètapes de la pensee sociologique (1967) ja erityisesti Aronin marxismin vastaiseen todisteluun. Laadin aiheesta laajahkot muistiinpanot, joita hyödynsin sitten myöhemmin julkaistussa väitöskirjassani.
Jo Rostovista olin löytänyt työarvoteoriaa koskevan Nikolai Ziberin kirjaharvinaisuuden Teorija tsennosti i kapitala (Kiev 1871). Ziber oli aikoinaan Kievin yliopiston professori, joka ensimmäisenä käänsi Marxin Pääoman ensimmäisen osan venäjän kielelle. Marx ennätti henkilökohtaisesti tutustua Ziberin teokseen, jossa tämä tarkasteli Ricardon ja Marxin näkemysten erilaisuutta työarvoteoriaan nähden. Marx arvosti korkealle Ziberin teoksen tieteellisyyden ja objektiivisuuden.
Ziberin teos löytyi myös Helsingin yliopiston kirjastosta, jossa aloin perehtyä tarkemmin sen sisältöön. Laadin laajat muistiinpanot työarvoteoriasta kokonaisuutena. Niiden pohjalta kirjoitin myöhemmin tutkimuksen, joka julkaistiin ”Työnarvoteorioiden tausta”- nimisenä Tutkijaliiton toimesta, tosin vasta vuonna 1985. Voin suositella tätäkin tutkimustani (ja ehkä erityisesti juuri tätä) niille, jotka haluavat tutustua työarvoteorian syntyyn, sisältöön ja olemukseen marxilaisen teorian näkökulmasta käsin
1970-luvun alun innostuksessani kirjoitin myös laajat muistiinpanot mm. Hegelin teoksesta Wissenschaf der Logik . Toisin kuin arvokysymystä koskevien muistiinpanojeni osalta en ole toistaiseksi onnistunut palaamaan riittävästi Hegelin ajatuksiin, vaan muistiinpanot odottavat edelleen käsittelyvuoroaan asuntomme vintillä.
70-luvun alkupuolella kiinnostuin myös yhä enemmän valtakunnallisesta politiikasta ja aloin kirjoitella melko säännöllisesti artikkeleita lähinnä SKP-SKDL:n pää-äänenkannattajaan Kansan Uutisiin. Kirjoituksissani käsittelin paitsi sosiaalipolitiikkaa myös yleisyhteiskunnallis-poliittisia kysymyksiä laajemmin. Kirjoitin syvenevästä SKP:n sisäisestä ristiriidasta ja yritin parhaani mukaan sovitella sitä. Liityin SKP:hen vuonna 1974. ”Samalla reissulla sillä oon viel’…” (kuten Joensuun Ellissä lauletaan).
Väitöskirjatyötäni ajatellen lisensiaattityöni aihepiiri oli nyt monessa suhteessa laajentunut ja varmaankin monilta osin myös syventynyt. Mielessäni tunsin tarpeelliseksi laajentaa lisensiaattityöni nimikettä enemmän työväenluokkaa koskevaksi tematiikaksi. Lisensiaattityön yhteydessähän opponentit olivat toivoneet nimenomaan luokkakysymyksen ja luokkatietoisuuden (Poulantzas jne,) huomioonottamista jatkossa.
AY-LIIKKEESEEN
Väitöskirjan valmistumisen kannalta asia pitkittyi vielä jonkin verran kun Martinlaakson kaksiossamme eräänä päivänä vuoden 1975 lopussa soi puhelin ja langan toisessa päässä Metallityöväen Liiton silloinen toinen puheenjohtaja Ilmari Kosonen pidempiä kursailematta kysyi, olisinko valmis ottamaan vastaan Metallityöväen Liiton sosiaali- ja työsuojeluosaston osastosihteerin eli osastopäällikön tehtävän. Nielaisin pari kertaa ja pyysin muistaakseni vuorokauden miettimisaikaa keskustellakseni asiasta vaimoni kanssa. Sitten ilmoitin myöntävän vastaukseni Kososelle.
Seuraavat neljä ja puoli vuotta Metallin palveluksessa olivat varmaankin monessa suhteessa elämäni kiivastahtisimmat. Ryhtymättä aiheen laajuuden vuoksi tässä enempää analysoimaan tuota vaihetta totean vain, että matkustelin puhe-, esitelmä- ja seminaaritilaisuuksissa nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Jouduin yhdistämään toisiinsa väitöskirjatyöni loppuunsaattamisen ja mahtavasti energiaa vaatineen ay-toiminnan.
Kuitenkin uskallan väittää, että onnistuin pitämään väitöskirjatyöni jokseenkin koossa aihepiirin laajentumisesta ja ulkoisista vaikeuksista huolimatta. Koossapysyminen mahdollistui ennen muuta siksi, että rakensin väitöskirjatyöni vahvasti lisensiaattityöni pohjalle. Väitöksen lähtökohdat ovat laajennettuina ja täydennettyinä jokseenkin samat kuin ”lisurissakin” eli sosiaalisen turvattomuuden teoreettis-historialliset syyt Adam Smithin, Ricardon, Malthusin, Sismondin ja Marxin analyyseissä.
Se mitä toin lisää väitöskirjaani lisensiaattityöhön nähden oli monopolistisen ja valtiomonopolistisen kapitalismin kehityspiirteiden erittely sekä erityisesti yhteiskuntaluokkia (työväenluokka, välikerrokset, toimihenkilöt, virkamiehet, älymystö, suurporvaristo ja finanssioligarkia) koskeva marxilainen analyysi. Työväenliikkeen piirissä myöhemmin käymissäni keskusteluissa on erityisesti viimeksi mainittu jakso (luku 5: Yhteiskuntaluokat) saanut osakseen kiitosta ja itsekin pidän yhteiskuntaluokkia koskevaa jaksoa yhtenä parhaista esityksistäni.
Luokkakysymyksen selkeyttämiseksi olisi syytä kaivaa esiin kätköistä akateemisissa piireissä lähes kuoliaaksi vaiettu väitöskirjatyöni ”Piirteitä työväenluokan asemasta kapitalismissa” (1978) ja lukea vaikkapa ensimmäiseksi sen 5.luku, jossa on pyritty tuomaan esiin marxilainen näkemys yhteiskuntaluokkien tehtävästä ja luonteesta kapitalismissa.
VAIKEUDET ALKAVAT KASAANTUA
(pääomien kasaantumisen ohella myös henkilökohtaiset vaikeudet voivat kasaantua)
Vihdoin tuli ajankohtaiseksi väitöstilaisuuden järjestäminen, mutta samalla uudet vaikeudet alkoivat kasautua tielleni ja tällä kertaa hiukan odottamattomalta suunnalta. Väitöstilaisuuden vastaväittäjiksi lupautuivat Jeja Pekka Roos (joka siis oli ollut myös lisensiaattityöni vastaväittäjä) ja poliittisen historian professori Hannu Soikkanen. Vaikeuksien kasautumisella tarkoitan lähinnä sitä, että J.P.Roosin henkilökohtainen asenne suorittamaani tutkimukseen ja tutkimustyöhöni oli nyt muuttunut sitten lisensiaattityöni päivien (1971) jotenkin kielteiseen suuntaan.
Se ei sinänsä ole poikkeuksellista, että tutkimuksen tekijän ja tutkimuksen tarkastajan välille syntyy eriäviä (jopa jyrkästikin eriäviä) näkemyksiä. Minusta kuitenkin näytti, että Roosia ”kaiveli” jokin tutkimuksen perusideologiaan ja jopa minun persoonaani liittynyt tekijä. Tämä hämmästytti minua sikälikin, että olin nyt väitöskirjatyössäni tuonut marxilaisen luokkakysymyksen ja luokkien välisen taistelun sosiaalipoliittisista uudistuksista aikaisempaa selvemmin ja terävämmin esiin. Olin siis vienyt tutkimustani suuntaan, johon Roos oli toivonut sitä kehitettävän lisensiaattityöni kohdalla, jota viimeksi mainittua hän oli aikaisemmin arvostellut joistakin ”reformistisista piirteistä”.
Väitöskirjatyöni toinen tarkastaja ja vastaväittäjä Hannu Soikkanen seurasi Roosin ja minun jo ennen väitöstilaisuutta käymää väittelyä hiukan sivusta, kuin yllättävään tilanteeseen joutuneena ja ajoittain ehkä vähän huvittuneenakin. Soikkanen painotti moneen kertaan, että hän ei ole marxismin asiantuntija ja että hän voi tarkastella esiin nousevia kysymyksiä lähinnä poliittisen historian näkökulmasta. Soikkasella oli mielestäni kyllä tietoa laajasti myös marxismin sisällöistä, mutta totta on, että minun väitöskirjani kuten aikaisempi lisensiaattityöni on pitkälle (sosiaalipolitiikan ja talouspolitiikan) teorian historiaa ja analyysiä. Niin tai näin Hannu Soikkanen jäi hiukan sivuun väitöstäni koskevassa arviossaan J.P. Roosin ottaessa hallintaansa enemmän vastaväittäjien ”yhteisen mielipiteen” muodostamisen työstäni.
Itse väitöstilaisuus pidettiin Porthanian luentosalissa III juuri joulun alla vuonna 1977. Juuri tässä tilaisuudessa ilmeni, että Roosin asenne väitöstutkimukseeni oli muuttunut jotenkin jyrkästi. Tilaisuuden henkeä kuvaisin en ainoastaan viileäksi, vaan suorastaan jäätäväksi. Minä en oikein koko tilaisuuden aikana päässyt selvyyteen siitä, mitä Roos väitteillään ajoi eli millä tavoin väitökseni sisältöä olisi hänen mielestään pitänyt täydentää.
Minä myönnän, että väitökseni luonne on erittäin laaja ja minulla oli tutkimukseni eri vaiheissa myös vaikeuksia ratkaista, mitä näkökohtia ottaisin mukaan, mitä korostaisin ja mitkä asiat jättäisin kokonaan sivuun. Samoin myönnän, että tuolloiset nuoret tutkijat (Risto Eräsaari, Keijo Rahkonen ja J.P.Roos itse) vaikuttivat arvioillaan merkittävästi ja myönteisesti tutkimukseni lopulliseen muotoon ja sisältöön.
Kuitenkin itse väitöstilaisuudessa tunsin jääneeni yksin ja ilman ulkopuolista ”armoa” puolustamaan työtäni. Henkistä tukea minulle tuli tuossa tilaisuudessa työväenluokan taholta, sillä luentosalissa istui melkoinen joukko Metallityöväen Liiton kentän työntekijöitä eli duunareita. Tilaisuudessa olivat mukana myös Metallityöväen Liiton molemmat puheenjohtajat Sulo Penttilä ja Ilmari Kosonen.
Mieleni tekee vieläkin palata tuohon J.P. Roosin tutkimustyötäni kohtaan muuttuneeseen asenteeseen. Mieleeni on jäänyt väitöstilaisuudessa kesken väittelyämme tapahtunut Roosin huomautus: ”Ruotsalainen kai kuvittelee olevansa marxismin ainoa asiantuntija Suomessa”!
Ihmettelin (ja sitä tuntuivat myöhemmin ihmettelevän eräät muutkin), että mitä tekemistä tuolla heitolla oli sosiaalipolitiikan sisältöjä pohdittaessa. Asia olisi ollut jotenkin ymmärrettävissä jos väite olisi esitetty kevennyksenä ja huumorin saattelemana, mutta J.P. esitti sen katkeransävyisesti ja poskilihakset kireällä.
Minun on myönnettävä, että paljon myöhemmin eli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990- ja 2000-luvuilla kun kaikki entiset ”marxilaiset” tuntuivat hävinneen kuin pieru Saharaan ja minä laadin artikkelia lehteen marxismin ajankohtaisuudesta, mieleeni tuli joskus tuo J.P:n huomautus minusta ”marxismin ainoana asiantuntijana Suomessa”. Vastasin mielessäni tuolloin ikään kuin jälkikäteisesti Roosille, että kunpa rinnallani olisi joitakin muitakin! No onhan niitä tietysti muitakin, mutta esim. J.P. Roosia en ole pitkään aikaan havainnut marxilaisen teorian puolestapuhujien joukossa.
PORVARILLISET PROFESSORIT VALPASTUVAT
En halua heittäytyä marttyyriksi enkä suinkaan vierittää liiallista syntitaakkaa Roosin harteille. En kai minäkään mikään helppo väittelijä ollut ja totta kai Roosilla oli oikeus esiintyä vastaväittäjän roolissa itse valitsemallaan tavalla. Lisäksi molemmat vastaväittäjät (niin Roos kuin Soikkanenkin) kannattivat ja tukivat loppujen lopuksi selkeästi väitöskirjatyöni hyväksymistä.
Eräs seuraus Roosin nihkeäksi ja ylikireäksi muuttuneesta asenteesta oli kuitenkin mielestäni se, että väitöksestä lopullisen arvion antaneet (perinteisen tutkimuslinjan) asiantuntijat alkoivat kysellä, että ”miksei näihin Ruotsalaisen väitöskirjatyön puutteisiin ole aikaisemmin kiinnitetty huomiota ja puututtu?”.
On muistettava, että minun väitöskirjatyöni oli ensimmäinen väitöskirjatasoinen sosiaalipolitiikan marxilainen opinnäytetyö ja kuului ylipäänsä todella harvoihin marxilaisiin akateemisen tason töihin yleensäkin. Perinteisesti suuntautuneet professorit (tai ainakin jotkut heistä) olivat herkästi tarttumassa mahdollisuuteen rajoittaa marxismin rantautumista yliopistoon. Tilanne huipentui minun kohdallani siihen, että kansantaloustieteen professori Jouko Paunio esitti väitöskirjatyöni hylkäämistä.
Paunio oli kiinnittänyt huomiota tutkimukseni taloustieteellisiin ”puutteisiin”. Minulle varattiin mahdollisuus kirjallisen vastauksen antamiseen esitettyihin huomautuksiin. Kirjoitin valtiotieteelliselle tiedekunnalle 18 konekirjoitusliuskaa käsittävän vastineen. Totesin siinä mm., että molemmat vastaväittäjät olivat jättäneet liian vähälle huomiolle sen työmäärän, jonka olin käyttänyt marxismin perusteiden tutkimiseen . Totesin , että lukemieni, analysoimieni ja ”läpi kahlaamieni” Marxin, Engelsin ja Leninin tekstien määrä liikkui tuhansissa sivuissa.
Paunion väitteeseen, että olisin ”heikosti perehtynyt marxilaiseen teoreettiseen ja empiiriseen tutkimukseen” vastasin, että väitöskirjatyöhön sisältyivät yhteensä noin 9 vuoden yhtäjaksoiset, marxilaista teoriaa koskevat opinnot. Totesin, että tuollaisia väitteitä esittäessään ”Paunion itsensä olisi oltava suhteellisen hyvin perehtynyt marxilaiseen tutkimukseen”. Nyt tätä kirjoittaessani runsaat 31 vuotta myöhemmin voin sanoa, että lausuntonsa perusteella prof. Paunio ei ymmärtänyt (tai ei halunnut ymmärtää) kovinkaan paljon marxilaisen talous- ja yhteiskuntatieteen sisällöstä.
Paunion kritiikkiin työni taloustieteellisistä ”heikkouksista” vastasin mm., että väitöskirjatyöni on perusluonteeltaan sosiaalipolitiikkaa eikä taloustiedettä koskeva opinnäytetyö. Perusväitteeni koskee sosiaalipolitiikkaa luokkapolitiikkana eli yhteiskuntaluokkien välisen kamppailun esineenä. En myöskään suostu myöntämään, että olisin tehnyt joitakin (ainakaan vakavampia) virheitä tulkitessani marxilaisesta näkökulmasta Adam Smithin, Ricardon, Malthusin ja Sismondin taloustieteellisiä johtopäätöksiä sosiaalisen turvattomuuden syistä tai Keynesin näkemystä ”kulutus-kysyntä”- teoriasta.
Edessäni pöydällä on ote Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kokouksen pöytäkirjasta maaliskuulta 1978. Siitä ilmenee, että tiedekunnan jäsenet olivat äänestäneet väitöskirjani hyväksymisestä ja hyväksyneet sen äänin 15/3.
Nyt runsaat 30 vuotta myöhemmin mietin hetken mitä nuo em. äänestykseen osallistuneet 18 professoria oikein odottivat väitöskirjatyöltäni. Mieleeni nousee hiukan absurdi ja koominenkin ajatus olivatko he tavallaan huolissaan siitä, että en esittänyt marxilaista teoriaa riittävän oikeassa muodossa. Kun he viittasivat ”Ruotsalaisen työhön sisältyviin vakaviin puutteisiin marxilaisena tutkimuksena”, niin olisiko minun heidän mielestään pitänyt esittää Marxin teoria vielä luokkakantaisempana kuin mitä tein? Tiedekunnan jäsenten näkemykset tuovat jotenkin absurdilla tavalla mieleeni tiedot Stalinin näytösoikeudenkäynneistä, joissa syytettyjen penkille joutuneita oli myös syytetty ”vakavista virheistä ja puutteista marxilaisen teorian alueella”.
Olinko minä tiedekunnan mielestä syyllistynyt johonkin vastaavaan? Kuitenkin minä olin väitöskirjassani puolustanut jopa proletariaatin diktatuurin eli nykytermein työväenluokan vallan välttämättömyyttä sosialismista kommunismiin siirryttäessä.
Paluu arkeen
Kyllähän minua tietysti hiukan korpesi tämänkaltainen prosessi ja se, että väitöskirjatyöni arvosana oli pudonnut lisensiaattityön huipulta kuuden vuoden lisätyön jälkeen pohjalukemiin. Mielipahani hälveni kuitenkin kun palasin takaisin Metallityöväen Liiton kiivasrytmiseen arkeen eli siirryin perinteisen akateemisen sivistyneistön piiristä työväenluokan elimellisen eli orgaanisen sivistyneistön (Antonio Gramsci), siis pääluottamusmiesten, työsuojeluvaltuutettujen ja työväenliikkeen toimitsijoiden pariin. Siellä väitöskirjatyöni otettiin kauttaaltaan hyvin myönteisesti vastaan. Kun tarkastelen väitöskirjatyöhöni liittyvää aineistoa tuolta ajalta, havaitsen, että siellä on paljon minua kannustaneita kirjeitä, myönteisesti suuntautuneita sanomalehtien arvioita jne.
Raahen Rautaruukin tuolloinen ja sittemmin lähes legendaarisen maineen saavuttanut pääluottamusmies Asser Siuvatti sanoi minulle joskus myöhemmin väitöstilaisuuden jälkeen, että väitöskirjani antaa toimintaohjeita ja voimavaroja ihan luottamusmiesten jokapäiväiselle lattiatason toiminnallekin työpaikoilla. Minä uskon jotenkin Asseria enemmän kuin perinteisesti suuntautuneita professoreja. Väitökseni hyväksyttiin laajalti SKP:n kaikissa osissa. Demokraattinen Sivistysliitto (DSL) on jo kauan sitten julkaissut siitä näköispainoksen.
JOONAKSET OVAT OMA LUKUNSA
Miksi sitten ryhdyin tässä selittämään tuota ajallisesti kaukaista asiaa. Lopullinen sytyke päätökselleni oli alussa mainitsemani Joonas Sillanpään arvio. Sillanpää on ehkä kuullut väitöskirjatyöhöni liittyneistä ”vastoinkäymisistä” ja päätti iskeä arvioimansa marxilaisen teorian ”heikoimpaan kohtaan”. Onhan se mielenkiintoista, että nuoremmat sukupolvetkin kiinnostuvat asiasta, mutta eihän se tietysti meikäläisestä mitenkään mieltä ylentävää ole, että paljon työtä ja vaivaa vaatinutta tutkimusta nimitellään ”sonnaksi” ja ”pseudotieteelliseksi potaskaksi”.
Ajattelen kuitenkin niin, että sonta ja potaska ovat itse asiassa erinomaista kasvualustaa ja herätettä kaiken elävän kasvun edistämiseksi. Voitaneen jopa sanoa, että ilman sontaa ja lantaa maa ei viheriöi. Antakaamme siis Joonaksen kärrätä omia sonta- ja lantakasojaan omalla pienellä takapihallaan, niiden haju ei taida kovin kauaksi kantaa.
Syyttäessään minua ”päättömistä päätelmistä” taloustieteen alueella Sillanpää kuitenkin voisi edes vilkaista polkupyöränsä satulasta (hän kertoo blogissaan kuntoaan kohottaakseen pyöräilevänsä päivittäin töihin) hiukan sivullepäin markkinatalouden suuntaan havaitakseen, että ”päätön meno” on siellä eikä Marxin talousteoriassa.
Marxismin klassikot ennakoivat aikoinaan, että tuotantovoimien ja omistussuhteiden ajautuessa ratkaisevasti ristiriitaan keskenään (niin kuin nyt on ”markkinataloudessa” ilmiselvästi tapahtunut) nuo suhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon” ja yhteiskunta alkaa muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan esiin manaamiaan maanalaisia voimia” (Marx - Engels, Valitut teokset 2, 1978 s. 341).
Joonas Sillanpää kertoo väitöstäni herjaavassa blogissaan, että hänen omalla kohdallaan ”vaurastuminen vaikuttaa väistämättömältä ja on Ruotsalaisen opeista huolimatta mahdollista myös työläiselle kapitalismissa”.
Toivottavasti on mahdollista. Minä en ole neuvonut ketään köyhtymään, eikä marxilainen teoria sitä tee. Tosiasiat puhuvat vain lukemattomien muiden kuin Sillanpään osalta kokonaan muusta kuin vaurastumisesta, nimittäin laaja-alaisesta köyhyyden lisääntymisestä kapitalismissa ja suoranaisesta köyhäläistymisestä.
Tällä hetkellä Suomen kokoisessa maassa on virallisten tilastojen mukaan 700 000 köyhäksi määriteltävää kansalaista. Leipäjonot pitenevät ja niissä on yhä enemmän myös työssäkäyviä henkilöitä. Työttömyys on suomalaisessa ”hyvinvointivaltiossa” kohoamassa yli 10 prosenttiin ja ennusteiden mukaan lähiaikoina jopa 14 prosenttiin työvoimasta. Erityisen huolestuttavaa on pitkäaikaistyöttömyys ja erityisesti nuorten joutuminen pitkäaikaistyöttömyyden piiriin. Juuri tätä kirjoittaessani sosiaalialan tutkimusprofessori Matti Rimpelä kertoo radion ykkösaamussa (18.9.09), että maassa on kymmeniä tuhansia lähes heitteillä olevia nuoria ihmisiä. Rimpelä sanoo myös suunnittelevansa kirjaa aiheesta ”Suomalaisen terveydenhuollon nousu ja tuho”.
Eduskunnassa käydään parhaillaan kiivasta keskustelua vanhusten huollon tilasta maassamme. Tuo ”huolto” on monilta osin kaiken arvostelun alapuolella. Vanhusten huollon nykytila tuo mieleen Marxin ja Engelsin Kommunistisessa manifestissa tekemän havainnon, jonka mukaa porvarillinen yhteiskunta ”huomaa yhtäkkiä vajonneensa jälleen äkillisen raakalaisuuden tilaan”. Radion ykkösaamu (18.9.09) välittää kuulijoille eduskuntakeskustelua, jossa todetaan mm., että Suomessa ollaan jälleen lähestymässä luokkayhteiskuntaa. Marxilaiselta kannalta tuohon on lisättävä, että Suomessa on koko ajan eletty luokkayhteiskunnassa. Talouskriisi vain nostaa luokkavastakohdan yhä näkyvämmin esiin.
Olisi toivottavaa, että Joonas Sillanpää marxismia vastaan kiihkeästi hyökätessään miettisi pyöränsä satulassa ja suojakypärän alla hetken myös sitä, ”mitä tapahtuu todella” yhteiskunnassa, kuten Pentti Saarikoski nimirunossaan kysyy. Tällaisen toiveen rohkenen tuoda esiin siitä huolimatta, että vanha suomen kielen opettajamme oppikoulussa neuvoi, että aineen kirjoittamista ei pidä päättää hurskaisiin toivomuksiin.
Seppo Ruotsalainen 23.9.2009
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti